Kirjoittaja: Maarit Ryynänen, Tutkija, Digitaaliset teknologiat maataloudessa, Luonnonvarakeskus (Luke)
Maatalousbiokaasun tuotanto kasvaa Suomessa vauhdilla, ja yhä useampi maatila ja bioenergiayritys pohtii, miten maatalouden sivuvirtoja voidaan hyödyntää osana kestävää biokaasuntuotantoa. Samalla kestävyysvaatimukset herättävät monia käytännön kysymyksiä: mitä biomassoja saa käyttää biokaasun raaka-aineena, miten peltolohkojen historia vaikuttaa biokaasun kestävyyteen ja mitä maatilan on huomioitava, kun se myy biokaasua tai sen raaka-aineita?
Hajautettu biokaasuntuotanto osana kokonaisuutta
Biokaasun rooli suomalaisessa energiajärjestelmässä on vahvistumassa. Erityisesti raskaassa liikenteessä ja teollisuudessa biokaasun kysynnän arvioidaan kasvavan nopeammin kuin kotimainen tuotanto. Maataloudessa on edelleen suuri hyödyntämätön potentiaali: lannat ja maatalouden sivuvirrat voisivat tuottaa merkittävästi lisää kotimaista, uusiutuvaa energiaa.
Maatalousbiokaasua ja sen raaka-aineita tuotetaan hajautetusti useilla suomalaisilla maatiloilla. Yksittäinen maatilan biokaasulaitos voi olla niin pieni, ettei se kuulu biokaasun kestävyyslainsäädännön piiriin, mutta kestävyysvaatimukset astuvat kuitenkin usein kuvaan siinä vaiheessa, kun tilan tuottamaa biokaasua tai sen raaka-aineita toimitetaan eteenpäin jalostettavaksi tai myytäväksi. Vastaanottava yritys määrittelee, mitä tietoja ja selvityksiä tarvitaan, jotta voidaan osoittaa, kuinka suuri osa tuotetusta biokaasusta täyttää kestävyysvaatimukset. Tällöin maatila toimii käytännössä osana toiminnanharjoittajan kestävyysjärjestelmää, mikä edellyttää tietojen luotettavaa kirjaamista ja sopimuksen mukaista raaka-aineiden käsittelyä.
Kestävyyskriteerien toteuttaminen maatilalla
Maatalousbiokaasun tuotantoon kohdistuu kolmenlaisia kestävyysvaatimuksia, joiden käytännön toteuttamisessa maatilalla on osansa. Ensimmäinen vaatimus liittyy biokaasun ilmastovaikutuksiin: tuotetun biokaasun koko elinkaaren aikaisten kasvihuonekaasupäästöjen on oltava riittävän pienet verrattuna fossiilisiin polttoaineisiin. Tämä toteutuu kohtuullisen helposti käyttämällä biokaasun pääraaka-aineena lantaa ja sen rinnalla maatalouden jätteitä tai tähteitä, kuten suojavyöhyke- tai luonnonhoitopeltonurmea, aluskasveja, olkea, rehutuotannon ylijäämiä tai rehuhävikkiä. Sen sijaan nurmen tai energiakasvien viljely biokaasutuotantoa varten lisää elinkaaripäästöjä, koska silloin myös viljelyn päästöt lasketaan mukaan.
Toinen keskeinen vaatimus koskee pellolta peräisin olevan biomassan alkuperää. Peltobiomassa katsotaan lähtökohtaisesti kestäväksi, jos peltoalue on ollut maatalouskäytössä vähintään vuodesta 2008 alkaen. Jos peltoa on myöhemmin raivattu sellaisille alueille, joihin on sitoutunut paljon hiiltä tai jotka ovat biologisesti erityisen monimuotoisia, niiltä alueilta kerätty biomassa ei täytä alkuperän kestävyysvaatimuksia. Niin sanotut kielletyt hankinta-alueet luetellaan kestävyyslaissa. Suurimmalla osalla tiloista valtaosa peltoalueista todennäköisesti täyttää nämä ehdot, mutta yksittäisten lohkojen tai linjanoikaisujen maankäyttöhistoria voi teettää lisäselvittelyjä.
Kolmas vaatimus koskee maatalouden jätteisiin ja tähteisiin liittyviä hallinta- ja seurantakäytäntöjä. Kun biokaasun raaka-aineena käytetään maatalousmaasta peräisin olevia jätteitä tai tähteitä, toiminnanharjoittajan täytyy varmistua siitä, että maan laatu ja maaperän hiilivaranto säilyy tähteiden tai jätteiden keräilystä huolimatta. Tämä vaatimus täyttyy yleensä ilman erityisiä lisätoimia, kun biokaasulaitoksen mädätysjäännös palautetaan pelloille ja se merkitään maatilan viljelykirjanpitoon.
Käytännön haasteet ja ratkaisut
Maatilan arjen kannalta haasteellisinta voi olla se, jos tavoitellaan 100 % kestävää maatalousbiokaasun tuotantoa. Monilla tiloilla peltoa on raivattu, ojia poistettu tai linjoja oikaistu vuoden 2008 jälkeen, ja osa uudesta peltoalasta ei ehkä täytä alkuperää koskevia kestävyysvaatimuksia. Jos toiminnanharjoittajan kestävyysjärjestelmä ei salli syöttää joidenkin peltoalueiden biomassoja biokaasulaitokseen, maatilalla on käsiteltävä eri alueilta kerätyt biomassavirrat erillään toisistaan esimerkiksi niiton, kuljetuksen, varastoinnin, appeen teon ja ruokintahävikin keruun yhteydessä. Raaka-aineiden erottelu voi käytännössä tarkoittaa uusia varastointikäytäntöjä tai ylimääräistä työtä.
Tilojen näkökulmasta selkeimmät ja sujuvimmat käytännöt syntyvät silloin, kun toiminnanharjoittajan kestävyysjärjestelmä mahdollistaa koko tilan biomassavirtojen käsittelyn ja hyödyntämisen biokaasuntuotannossa ilman tarvetta erotella eri peltolohkojen biomassoja. Tämä luo edellytykset sekä suuremmalle biokaasun tuotannolle että toimivammalle maatilan arjelle, samalla kun lainsäädännön kriteerit täyttyvät luotettavasti.
Kirjoitus on toteutettu osana Kohti biokaasutuotannon käyttöönottoa Pohjois-Savossa III -hanketta.
